Olen elänyt lapsuuteni koululla. Näin kouluaikani on oikeastaan 1969-1988 – siis ikävuodet 0-18. Koulu on iso osa identiteettiäni, lapsuudenkotini. Leikin koulun vintillä ja pelasin pingistä illalla koulun käsityöluokassa. Ala-asteella matka omasta huoneestani kouluun oli kynnyksen verran. Kouluvuodet olivat ihania monella tavalla; minussa oli oppimisen ja tekemisen hinku ja nautin oppimisesta. Ala-asteen keskiarvo taisi olla 9,5. Oppimisen riemun katkaisi kouluväkivalta alakoulussa – kuten niin monilta meiltä tytöiltä erityisesti. Henkilökohtaiset muistoni ja kokemukseni koulusta ovat siis sekä valoa että varjoa.
Näen koulun mahdollisuudet ja ymmärrän siellä piilevät riskit. Ensimmäinen sosiodraamakurssini oli Martti Lindqvistin kurssi ” Tuhoavat prosessit ryhmässä” ja tuon kurssin myötä ymmärsin syvästi, että jokainen ryhmä ja yhteisö voi olla rakentava tai tuohoava. On olemassa myös miinuspuoli. Koulu voi aiheuttaa myös vammoja tai estää oppimasta. Yhteisö voi tuhota jäseniään. 90-luvulla koulutinkin tuhansia opettajia ryhmädynamiikkaan, ilmaisutaitoon ja vuorovaikutukseen liittyen ollessani Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kasvatus- ja opetusalan yksikössä koulutussuunnittelijana viisi vuotta. Turvallisen ryhmän merkitys oppimisen perustana, kohtaaminen, vuorovaikutus, ilmaisun vapaus…nämä asiat aukesivat uudella tavalla silloin yhteiskunnassa ja koulussa. Tapahtui paljon hyvää kehitystä.
Tein paljon opettajasijaisuuksina lukion jälkeen ja opiskelujen aikana. Muistan hyvin lukukaudet Jokikylän koulun eka- ja tokaluokan opena Nivalassa 1989, Kalajoen yläasteen äidinkielen ja historian lehtorina ( 28 viikkotuntia!) 1990 ja Kortepohjan ala-asteen viitosluokan opena Jyväskylässä myöhemmin 90-luvulla. Nämä sijaisuudet ovat vaikuttaneet lähtemättömästi minuun. Muistan oppilaani ja kohtaamisemme edelleen.
Muistan esim. kokeiluni suuren teeman integroimisesta koko viikon opetukseen Kortepohjassa, joka päättyi siihen kun oppilaat huokaisivat: ” Ope voitaisko me nyt vaan laskea matikkaa?” Teimme päivittäin jo ilmaisuharjoituksia rutiininomaisesti, mutta sen lisäksi tein opetusmenetelmäkokeiluja. Tästä johtuen oli oppilaiden kanssa sovittu, että milloin tahansa open touhotus alkaa mennä liiallisuuksiin, on oppilailla veto-oikeus. Saatoin peruukki ja rillit päässä tarkistaa tehtäviä esim. Mauno Ahosena: ” No niin, tässä on tän sanallisen tehtävän oikea vastaus. Mitä muita vastauksia saitte? Käydäänpäs niitä taululla läpi ja miten kuhunkin vastaukseen päädyitte.” Olin yhdistelmä tiukkaa ja vaativaa opea, joka jankkaa perusasioita ja opettaa ajattelemaan sekä kokeilevaa ilmaisu- ja draamaopea, jonka jokainen tunti saattaa saada yllättävän käänteen. Niin rakkaita aikoja ja niin rakkaita oppilaita!
Osittain asian henkilökohtaisuudesta ja tärkeydestä johtuen tarttuminen kouluun aiheena tuntui isolta kynnykseltä. Aihe on myös yhteiskunnallinen, oikeastaan yhteiskunnan ytimessä. Kansakoulun synnystä lähtien on kiistelty siitä, kuuluuko koulu kaikille ja miten se kaikille kuuluu. Kun lapsia kasvatetaan ja opetetaan, on kyse myös aina perinteen ja kulttuurin säilyttämisen ja uudistamisen välisestä jännitteestä. Ja jännitteestä yksilön oman vastuun ja vapauden sekä yhteiskunnan, yhteisön vastuun välillä. Koulu on aiheena paitsi jokaiselle henkilökohtaisia muistoja ja tunteita herättävä, myös hyvin jännitteinen eri ideologioiden kisaamis- tai taistelupaikka.
On myös taiteen tekijänä haastavaa yrittää katsoa näin jättimäistä asiaa mahdollisimman monesta kulmasta, tutkia ilmiötä, näkökulmia, tulkintakehystä. Hankalaa asioiden hahmottamisessa on juuri se, että perimmäiset motiivit hautautuvat jonnekin. Asioita ajavien ihmisten puheenvuorot eivät oikeastaan koskaan ala: ” Kannatan tätä ja tätä ideologiaa tai ajattelutapaa ja siksi katson, että…” Siksi koulun tutkiminen on varsin sameassa vedessä sukeltelua. Ja varsin syvässä. On sanottu, että koulun muuttaminen on kuin yrittäisi siirtää hautausmaata. Niin kiinni kulttuurin ja yhteisön ytimessä – tai sielussa – se on.
Koulun tila -osa 1 muokkaantui lopulta monologiksi, jota voisi kuvata riviopettajan puolustuspuheeksi. Se on ensimmäinen osa teossarjasta, joka jatkuu ensi kesänä Jyväskylän Kesässä. Ensimmäisen osan ytimenä on ajatus siitä, että on aika kuunnella opettajaa. Opettaja ei ole suorittavan työn tekijä, jolle hänen yläpuolellaan olevat asiantuntijat kertovat miten työ tulisi tehdä. Opettaja on suomalaisen koulun menestystekijä, sen ydin. Luova, itsenäinen, osaava opettaja on todellakin se kansankynttilä, joka luo ja tuo sivistyksen valoa ympärilleen. Vaikka omia esityksiä ei saisi selittää – jonkun mukaan – voin sanoa, että tässä esityksessä minulla on selkeästi tällainen sanoma.
Meillä on ehkä käynnissä jonkinlainen luokkayhteiskunnan paluu, jossa aikaisemmin arvostetut keskiluokkaiset ammatit eli esim. sairaanhoitajan ja opettajan ammatit alkavat painua – tai niitä painetaan alaspäin – ja heidän yläpuolelleen on kehittymässä asiantuntijoiden joukko, joka heidän työtään kehittää. Joku tuossa asetelmassa häiritsee minua. Kehittäjien ja asiantuntijoiden tulisi palvella opettajia ja hoitajia, jotta he voivat paremmin tehdä työtään. Toimia nöyrästi opettajaa ja hoitajaa kuullen. Tämä keskeneräinen ajatus on toinen Koulun tila-monologin keskeisistä teemoista, jota yritän ymmärtää vielä enemmän seuraavaan osaan.
Taiteen tekeminen on haastavinta kaikista niistä tehtävistä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Se on ei vain kognitiivinen kuten tutkimus, vaan myös syvästi kehollinen prosessi. Tieto ja kokemukset prosessoituvat ihmisen kautta ja läpi. Taideteoksessa – ainakin minä – sullon ensin itseeni paljon tietoa, tekstejä, haastatteluja, mielipiteitä, kokemuksia ja sen jälkeen se tulee lyhyemmän tai pidemmän ajan päästä muotoon aseteltuna kokonaisuutena ulos teoksena. Tämä prosessi on raskas ja siinä on hedelmöitymisen eli idean syntymisen, keräämisen eli raskauden ja teoksen tekemisen eli synnytyksen kaltainen prosessi. Kun on jo monta prosessia takana, tietää jo, että idean syntymisen kevyttä hetkeä seuraa pitkä raskas kantaminen. Joskus se on vuosia, joskus kuukausia. Kuvaan itse sitä kokemisena ja potemisena. Teema tuntuu kehossa ja jäytää jatkuvasti taka-alalla. Usein teos on pitkään kuin vieras omassa mielessä, se valtaa tietyn alueen omaan käyttöönsä ja sen läsnäolon tuntee ensi-iltaan saakka. Teoksen tekeminen on hyvin kokonaisvaltainen prosessi.
Koulun tila – osa 1 teoksessa on joitakin kirjoittamiani runoja, jotka syntyivät täysin yllätyksenä itsellenikin hiihtoreissulla Sallassa. Jollakin tavalla nämä syöksysynnytyksellä yhtäkkiä tulleet runot saivat minut päättämään esityksen tekemisestä. — Nyt prosessi Koulun tila- osa 2 on jo käynnissä. Siihen on tarjolla valtavasti materiaalia juuri nyt. Sitä ennen kuitenkin esitetään vielä osaa 1. Sen ydinviesti ei ole valitettavasti vanhentunut vielä päivääkään.
Koulun tila -osa 1 esitykset Huoneteatterilla la 27.1.2024 klo 17 ja 19.
